Todellinen tennispläjäys! toukokuu 23, 2008
Posted by Mikko in Tennis.add a comment
Vaikka tenniskausi on ollut jo pidemmän aikaa hyvässä vauhdissa, niin nyt sen voidaan vasta todeta kunnolla alkavan. Ranskan avoimet pyörähtävät käyntiin Roland Garrosissa sunnuntaina ja reilun kuukauden kuluttua alkaakin jo Wimbledon. Todellista tennishegemoniaa on siis luvassa käsittämättömän paljon.
Suurin mielenkiinto keskittyy varmasti Rafael Nadaliin ja siihen pystyykö hän voittamaan Ranskan avoimet peräti neljännen kerran peräkkäin. Jotain Rafaelin ylivoimasta Ranskassa kertoo se, ettei hän ole hävinnyt kertaakaan kyseisessä turnauksessa. Taistelu on käynyt kuitenkin joka vuosi tiukemmaksi ja haastajia on yhä enemmän. Ykköshaastaja on edelleen kuitenkin Roger Federer, joka on muun muassa viisinkertainen Wimbledon-mestari. Tosin Ranskassa hän ei ole onnistunut koskaan voittamaan, mutta ehkä tänä vuonna on hänen aikansa? Myös Novak Djokovic tulee varmasti olemaan mielenkiintoinen nimi, onhan hän voittanut jo tänä vuonna Australian avoimen tennisturnauksen.
Myös Jarkko Niemisellä on oiva tilaisuus pelata hyvä turnaus. Alkukauden sairastelut ovat jääneet taakse, joten siinä mielessä mahdollisuudet kauden parhaaseen turnaukseen ovat olemassa. Nieminen löytyy ATP:n ranking-listalta sijalta 27, joten pienoinen laskusuhdanne hänellä on viimeaikoina jatkuvasti ollut.
Myös naisten puolella tilanne on mielenkiintoinen. Maailmanlistan ykkönen Justine Henin lopetti yllättäen uransa ja paikka on auki uudelle mestarille. Henin on viime vuosina ollut murskaavan kova juuri Ranskan avoimissa. Ykköspelaajan paikalle nousi Venäjän Maria Sharapova, joka ei kuitenkaan ole koskaan loistanut massakentillä. Serbian Ana Ivanovic ja Jelena Jankovic lähtevät turnaukseen ehkä suurimpana suosikkina, mutta itse nostaisin pieneksi mustaksi hevoseksi Darine Safinin. Hän ei ole maailmanlistan kymmenen parhaan joukossa, mutta otti uransa ensimmäisen turnausvoiton toukokuussa Berliinissä.
Erittäin mahtavaa ja huikeaa tenniskesää kaikille!
Olli Jokinen – supertähti vai floppi? toukokuu 21, 2008
Posted by Mikko in Uncategorized.add a comment
Jälleen kerran on tuttu ruljanssi lähtenyt käyntiin jääkiekon MM-kisojen jälkeen. Suomalaiset arvostelevat jopa poikkeuksellisen kriittisesti omiaan, eikä minkäänlaisia epäonnistumisia hyväksytä. Monen maajoukkuepelaajan ura on jo kisan ensimetreiltä lähtien ristiinnaulittu eikä heitä toivota enää koskaan Suomen maajoukkueeseen. Yksi näistä pelaajista on jälleen kerran Olli Jokinen.
Olli Jokinen varattiin aikanaan NHL:ään peräti kolmanneksi ensimmäisenä koko draftissa. Varaajana toimi Los Angeles Kings vuonna 1997 – samaisen draftin ykkösvaraus oli muuten Joe Thornton. Olli Jokisen liigaura ja maajoukkueura lähtivätkin erinomaisesti käyntiin ja hänestä odotettiin Suomen jääkiekon valtiasta lähivuosina. Vuoden 1997 MM-kisoissa Jokinen pelasi hyvin tehden kuusi tehopistettä (4 + 2) ja ollen Suomen parhaimpia hyökkääjiä. Seuraavana vuonna hän juhli HIFK:n kanssa SM-kultaa ja nuorten maailmanmestaruutta. Tie todelliseen tähteyteen olisi jo puolessa matkassa ja seuraavaksi olisi edessä NHL:n läpimurto. Sitä läpimurtoa jouduttiin odottamaan kuitenkin muutama vuosi ja monet ehtivätkin julistaa Ollin ikuiseksi lupaukseksi. 2002-2003 kaudella Jokinen paukutti kuitenkin 36 maalia NHL:ssä, josta alkoi hänen todellinen nousunsa Florida Panthersin ikonipelaajaksi. Tällä hetkellä hän on kyseisen seuran kapteeni ja joukkueensa ainoa todellinen tähtipelaaja.
Mistä sitten johtuu, että vaikka Olli Jokinen on noussut NHL:n tähtipelaajien kaartiin, niin maajoukkueessa hän on ollut poikkeuksetta selkeä pettymys? Jokisesta on jo nuoresta lähtien nähnyt, että hän on pelaaja, joka kaipaa vastuuta. Hän haluaa olla se ratkaisija ja joukkueensa keskipiste. Nuorten MM-kisoissa hän sai lisänimen “päällikkö”, jota kantaa vieläkin. HIFK:n mestaruuskaudella juuri Jokinen napautti rannelaukauksellaan HIFK:n mestariksi. Hän sai vastuuta ja kiitti siitä. NHL-uran aukeaminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun hän ansaitsi valmentajan luottamuksen, niin sen jälkeen hän on ollut pitelemätön. Maajoukkueessa hän ei ole kuitenkaan koskaan tätä asemaa saanut ja se näkyy hänen otteissaan.
Olli Jokinen oli varmasti erittäin tyytyväinen aikanaan siihen ratkaisuun, että Raimo Summanen palkattiin Leijonien päävalmentajaksi. Hänellä on aina ollut hyvät välit Summaseen – olihan hän aikanaan myös HIFK:n mestaruusvalmentajana yhdessä Erkka Westerlundin kanssa. Jokinen oli juuri tehnyt läpimurtonsa NHL:ssä ja vanhempi kaarti alkoi ikääntyä siihen malliin, että olisi aika iskeä ja ottaa ykkösleijonan paikka maajoukkueessa. Summasen johtamat ensimmäiset ja samalla viimeiset MM-kisat pelattiin 2004 Tsekissä. Jokisen maajoukkueura lähti hyvin uuteen liiton ja Raimo Summanen tekikin Jokisesta Suomen joukkueen kapteenin. Hän pelasi siihen asti uransa parhaimmat MM-kisat, eikä ole samanlaiseen vireeseen sen jälkeenkään päässyt. Summanen suunnitteli Jokisesta manttelinperijää Saku Koivulle ja viimeistään 2006 vuoden olympialaisissa tapahtuisi vallanvaihto.
2004 vuoden syksyllä Raimo Summanen saa kuitenkin potkut Leijonien peräsimestä, vaikka Suomi voittikin World Cupista hienosti hopeaa. Olli Jokinen pelasi hyvän turnauksen ja tie myös maajoukkuehuipulle näytti olevan viittä vaille valmis. Seuraavana kautena kävi kuitenkin ilmi Jokisen heikkous, se seikka joka saa Jokisen vieläkin pelaamaan alavireisesti arvokisoissa. Tuli NHL:n työsulku ja päävalmentajan vaihdos maajoukkueelle. Jokisen itseluottamus ei ollut enää 2005 keväällä samalla tasolla kuin vuosi sitten, hän ei ollut päässyt Floridaan pelaamaan joukkueensa tähtenä. Sitä vastoin hän kierteli Euroopan liigoja ja päätyi lopulta Sveitsin ja Ruotsin kautta kotoiseen SM-liigaan. Tuliaisina oli putoaminen ensimmäisellä kierroksella pudotuspeleissä. Näin Jokinen oli ottanut urallaan – jos ei nyt takapakkia – niin ainakin sivuaskeleen. Kevään MM-kisoissa Jokista ei nimitetty edes kapteeniksi vaan paikan vei tuleva seurakaveri Ville Peltonen. Jokisen peli oli huonoa, hän ei ollut joukkueen keskipiste eikä hän saanut täydellistä luottamusta joukkueenjohdolta.
Seuraavalla kaudella peli alkoi taas luistamaan ja Floridan ykköspelaaja loistikin NHL:ssä hienosti. Hän sai peli-iloaan selkeästi lisää ja juuri sopivasti ennen Torinon olympialaisia. Näissä kisoissa hänen piti aikanaan syrjäyttää Saku Koivu ykkössentterin tontilta ja olisihan se vieläkin mahdollista. Toisin kuitenkin kävi, Saku Koivu pelasi ilmiömäiset kisat ja oli johdattamassa Suomea olympiafinaaliin. Jokinenkin sai kuitenkin torjuntavoiton pelaten erinomaisen turnauksen ja tehden muun muassa eniten voittomaaleja koko turnauksessa. Olli jatkoi myös loppukauden hyvin NHL:ssä, vaikka pudotuspelipaikka jäi jälleen kerran haaveeksi. Panttereiden kapteeni nakutti kuitenkin huikeat 89 tehopistettä runkosarjassa ja nousi viimeistään NHL:n tähtipelaajien joukkoon. MM-kisoihin hän tuli kesken kaiken mukaan ja siellä jälleen kerran mikään ei onnistunut. Häneltä puuttui jälleen C rinnasta, eikä hän tuntenut itseään samaan asemaan kuin on Floridassa.
Seuraavalla kaudella tahti NHL:ssä sen kuin kiihtyi ja 90 pisteen maaginen rajakin ylittyi. Jokinen sai välillä paljon kehuja rapakon molemmilta puolilta, mutta samalla tarkkanäköiset huomasivat, kuinka paljon hänen pelinsä ailahtelivat silloin kun hän sai kritiikkiä valmentajalta. Tällaisiakin aikoja nimittäin oli, eikä se yhtään helpottanut asiaa, että Panthers ei taaskaan päässyt pudotuspeleihin. MM-kisoihin NHL-tähti ei kuitenkaan poikkeuksellisesti lähtenyt ja ehkä hyvä niin. Suomi saavutti kisoista hopeaa ja kahtena edellisenä kautena pitkälti Jokiseen on kaatuneet Leijonien pelit.
Eletään vuotta 2008 ja 20. päivää toukokuuta. MM-kisat ovat jälleen päättyneet ja fanit ovat Olli Jokisen kimpussa. Hän ei ollut taaskaan se sama tähtipelaaja maajoukkueessa kuin Floridan auringossa pelatessa. Missä on vika? Miksei Jokinen yllä samalle tasolle, kun ylle laitetaan leijonapaita? Vastaus on sama kuin, mitä se oli aiemmissa turnauksissa. Jo Ollin ilmeistä ja sanoista näki selkeästi, ettei hän ole tyytyväinen asemaansa maajoukkueessa. Ei riittänyt, että Teemu Selänne ja Saku Koivu tulivat ikään kuin joukkueen ulkopuolelta suurimpaan valokeilaan. Ei riittänyt, että kapteenin paikan vei jälleen kerran Ville Peltonen. Näiden lisäksi uusi sukupolvi Mikko Koivun johdolla ajoi jo Jokisen ohi rankingissa – tai ainakin horjutti sitä pahemman kerran. Olli varmasti itsekin tietää, että vanhemman Koivun jatkaessa Vancouveriin ja Mikko Koivun pelatessa näin hyvin tai jopa vielä kehittyessään tulevat viemään suurimmat roolit myös seuraavissa olympialaisissa. Mikko Koivusta on kasvamassa myös Leijonien uusi kapteeni, joten sitäkään asemaa Ollille tuskin koskaan enää suodaan.
Sääli sinänsä, että näinkin hieno kiekkoilija on lopulta psyykkisesti liian “heikko” näihin kehiin. Hänen asemansa NHL:ssäkin alkaa olemaan vaakalaudalla, josta saimme osviittaa tämän kauden loppupuolella. Olli oli aivan jäässä viimeisissä 20 pelissä – juuri niissä peleissä, joissa valmentaja alkoi kritisoimaan hänen otteitaan. Hän ei saanut enää pelata rauhassa kaiken keskipisteenä ja se näkyi heti hänen peleissään. Uskon vakaasti, että Floridassa pelatessaan hän tulee säilyttämään statuksensa melko hyvin, mutta mikäli maisemanvaihdos on edessä, niin hänen uransa lähtee laskusuuntaan. Ehkäpä tässä on juuri se syy, miksi hän ei ole Floridasta koskaan lähtenytkään. Hän tiedostaa sen itsekin.
Mutta itse pääkysymykseen. Onko Olli Jokinen sitten supertähti, jonka varaan Suomen maajoukkue pitäisi esimerkiksi rakentaa Vancouveriin? Vastaus on helppo. Ei ole. Voin jo nähdä sen, että vielä parinkin vuoden päästä manataan sitä, miksi Jokinen ei saa kaikkea potentiaaliansa irti arvokisoissa. Mikäli joukkue rakennettaisiin Jokisen ympärille, niin homma saattaisi olla eri tavalla. En usko, että näin tulee kuitenkaan käymään ainakaan niin kauaa kuin vanhan kaartin väki jatkaa uraansa. Ja onhan sieltä uudestakin kaartista Mikko Koivu ja Valtteri Filppula ajamassa ohi kovaa vauhtia. Mutta onhan tällainen tilanne tuttu myös muiden maiden osalta. Monet venäläiset supertähdet ovat tavallisia kuolevaisia arvokisoissa eikä Peter “Floppa” Forsbergikään ole koskaan maajoukkueessa mikään maaginen ollut. Suomessa vain puukotetaan enemmän omia, eikä anneta armoa. Pelaaja on yhtä huono kuin edellinen turnaus (tai tässä tapauksessa jopa edellinen ottelu). Sen sijaan vaikkapa Ruotsissa annetaan armon käydä oikeudesta, vaikkapa juuri Forsberg ei aina olisikaan kovin hyvä vahvistus heidän riveissään.
Hyvä tulos, mutta kaukana kullasta… toukokuu 19, 2008
Posted by Mikko in Jääkiekko.add a comment
Suomen jääkiekkomaajoukkueen edesottamuksia on tullut seurailtua viimeiset pari viikoa silmä tarkkana ja nyt alkaa olemaan loppuanalyysin paikka.
Suomen jääkiekkoliitto otti Kummolan johdolla tietoisen riskin puolitoista vuotta sitten palkkaamalla Kanadan Doug Sheddenin Leijonien päävalmentajaksi. Pesti suunniteltiin ainoastaan vuoden mittaiseksi, jonka avulla saataisiin ajettua myös tuleva päävalmentaja Jukka Jalonen sisään maajoukkuerinkiin. Näin saataisiin taattua jonkinlainen jatkuvuus maajoukkueessa ja ainakin jossain mielessä paremmat lähtökohdat vaikkapa Vancouverin olympialaisia ajatellen. Lähtökohta oli kuitenkin se, että Suomen selkeä tavoite oli kultamitalin voittaminen näistä kisoista ja juuri sen takia Shedden palkattiin. Hänen uskottiin tuovan sen tärkeän elementin Suomen peleihin, jotta suuria otteluita kyettäisiin voittamaan.
Miten turnauksessa sitten kävi? Suomi voitti pronssia ja näin Kummola ainakin voi huokaista helpotuksesta, koska pronssi on saavutuksena kuitenkin samaa luokkaa kuin mihin aiemmat päävalmentajat ovat pystyneet. Vaikka asia näin onkin, niin fakta on se, että Shedden ei kyennyt loppujen lopuksi tuomaan mitään uutta tai ainakaan mitään voittamisen kulttuuria – sitä vastoin Suomi pelasi ehkä historiansa heikoimman välieräpelin tärkeässä ottelussa Venäjää vastaan. Toki kyseessä oli myös itänaapurin hyvyyttä, mutta ehdottomasti myös Leijonien heikkoutta. Peli-ilme oli aneeminen eikä pelissä ollut missään vaiheessa sellaista leijonan raivoa kuin aikaisemmin on totuttu. On myös puhuttu, että turnauksessa pelattiin Jukka Jalosen pelisysteemillä joka myös huolettaa minua. Nimittäin pienessä kaukalossa trap-pelaaminen näytti kyntensä ja jokaisessa ottelussa, jossa Suomi pelasi ns. trap-maata vastaan, homma ei toiminut. Vancouveriin mentäessä Leijonien on mietittävä tarkasti pelisysteemiä ja nämä kisat toimivatkin hyvinä esikisoina olympialaisille.
On myös paljon puhuttu, että nämä kisat olivat ns. vanhan sukupolven viimeiset kisat ja että uusi sukupolvi on ajettu hyvin sisään. Näihin puheisiin on helppo yhtyä, koska Mikko Koivu nousi nyt viimeistään meidän Leijonakuninkaaksi ollen kisojen selkeästi arvokkain suomalaispelaaja. Tuomo Ruutu, Antti Pihlström ja Sami Lepistö tarjoavat myös osaamistaan Leijonille varmasti jatkossakin, joten jonkinlaista pohjaa uudelle sukupolvelle on. Vanhasta kaartista Teemu Selänne lopetti maajoukkueuransa tähän turnaukseen ja varmasti ihan hyvä ratkaisu kaikin puolin. Teemusta näki jotenkin selkeästi, että nälkää ei ole enää riittävästi siihen, mitä näissä karkeloissa tarvittaisiin. Selänteen peli oli flegmaattista ja suurimmaksi osaksi surffailua harhasyöttöineen. Vanhan sukupolven toinen konkari, kaikkien aikojen MM-leijona Ville Peltonen, jatkaa varmasti uraansa maajoukkueessa – eri asia vain, onko hänelle enää käyttöä näissä karkeloissa. Tässä turnauksessa hänestä oli hyötyä ainoastaan alivoimalla ja hänen rahkeensa eivät millään riitä enää ykköskenttään. Otollisin paikka olisi hänelle ollut kolmoskenttä kisojen alusta saakka, mutta valmennusjohto ei uskaltanut “alentaa” kapteenia nokkimisjärjestyksessä. Saku Koivukaan ei päässyt oikein missään vaiheessa siihen vauhtiin, missä hänet on aina ennen maajoukkueessa nähty. Oikeastaan koko ykkösketjun osalta on samanlaiset fiilikset kuin 2004 vuoden World Cupin jälkeen, jolloin ykköskenttä pelasi vaisut kisat. Silloin tosin jokaisella oli erilaisia vammoja, joka selittänee asian.
Palattakoon takaisin näihin kisoihin. Joukkueen General Manager Jari Kurri on ehtinyt antaa jo ylistyssanansa Sheddenin suuntaan, joka olikin odotettavissa. Jälleen on tehty huikeaa työtä ja onnistuttu kaikessa täydellisesti… Niin, ainoastaan tavoite eli kultamitali jäi saavuttamatta. Ketä tästä sitten tulisi syyttää, että Suomi ei kyennyt taaskaan taistelemaan kultamitalista? Suomen jääkiekkoliiton suurimmat puolustajat ovat tietysti ehtineet jo monesti todeta, että jo se että Suomen kaltainen pieni maa voi saavuttaa MM-mitalin, on kova juttu. Onhan se, mutta kun kullankin voittaminen olisi mahdollista, niin ei näistä jokavuotisista himmeämmistä mitaleista oikein innostu. Usein Suomea verrataan esimerkiksi Venäjään tai Kanadaan ja tuodaan esille resurssikysymykset. Venäjällä asuu paljon enemmän väkeä, joten sieltä löytyy helpommin hyviä jääkiekkopelaajia – ei Suomen juniorityössä mitään vikaa siis ole. Eihän asia oikeasti näin yksioikoinen ole. Suurin osa itänaapurin asukkaista asuu alueilla, joissa jääkiekkoa ei harrasteta tai sitten ovat niin köyhiä eikä lajin harrastaminen ole mahdollista. Eikä niitä jäähallejakaan mikään huikea määrä ole.
Näistä asioista voidaan kinastella vaikka kuinka kauan, mutta fakta on se, että Suomen kaltaisilla resursseilla pitäisi pystyä parempaan juniorityöhön. Viime vuosina ykköskierroksen varauksia ei ole tullut, eikä ole ihan heti tulossakaan. Missä ovat uudet Koivut, Selänteet, Lehtiset, Timoset ja Nummiset? Suomen onneksi suhteellisen moni näistä “kultaisen sukupolven” pelaajista jatkaa vielä Vancouveriin asti, eikä todellista mahalaskua ole ainakaan vielä luvassa.
Niin ja palataan vielä hetkeksi näihin kisoihin. Oliko Shedden sitten fiasko ja täysin turha palanen Suomen jääkiekkohistoriassa? Vastaus on ei ja kyllä. Fiaskoksi häntä ei voi sanoa, koska mitali kuitenkin tuli. Sen sijaan mitään uutta hän ei ole pystynyt tuomaan suomalaiselle jääkiekolle, joten sama saavutus olisi varmasti saavutettu kotimaisenkin valmentajan johdolla. Väitän siis, että Kummola teki virheen palkatessaan Doug Sheddenin, mutta se virhe ei ole kohtalokas.
Kuninkaiden paluu! toukokuu 14, 2008
Posted by Mikko in Jalkapallo.add a comment
Jalkapalloilun EM-kisat ovat pian käsillä ja odotettavissa on jälleen kerran mahtava näytös Euroopan parasta jalkapalloilua. Jokainen jalkapalloilua vähänkin seuraava tietää, että laajuudessaan EM-kisat vastaavat paikoittain lähes MM-kisojen tasoa. Kaiken kukkuraksi myös kaksi parin vuoden takaista MM-finalistia pelaavat näissä kisoissa, itse asiassa vieläpä samassa alkulohkossa.
Perinteisen “paluuruljanssin” aloitti tänään Henrik “Henke” Larsson, joka ilmoitti jälleen kerran pyörtäneen lopettamispäätöksensä ja tulevansa Ruotsin avuksi kisoihin. Päätös ei ollut todellakaan mikään yllättävä ja eiköhän muitakin samanlaisia päätöksiä vielä ennen kisoja nähdä. Kovin juttuhan olisi jos Zinedine “Zizou” Zidane palaisi Ranskan joukkueeseen. Hän olisi puolikuntoisenakin elintärkeä pelaaja Ranskalle, muutoin heidän mahdollisuutensa ovat kovin ohuet.
Suomalaiset osaavat arvostaa hyvää jalkapalloa, vaikka oma maa ei tällaisiin turnauksiin ole koskaan päässyt. Näihin kisoihin pääseminen jäi jälleen niin kauaksi, vaikka erotuksena olikin vain yksi maali. Pohjoismaalaisesta näkökulmasta olisi loogista ja helppoa toivoa esimerkiksi Ruotsille menestystä, koska se osoittaisi että Suomellakin olisi ehkä jonain päivänä mahdollisuudet menestyä maailman huipulla. Itse asiassa Ruotsi saakin varsin kilpailukykyisen joukkueen jalkeille, mikäli Zlatan Ibrahimovic kuntoutuu ajoissa kisoihin. “Hurrit” voisi olla vaikkapa musta hevonen mitaliehdokkaaksi, pitäkää mielessä.
Peruskatsojan kannalta yllätykset ovat aina kisojen suola ja yleensä vähintään yksi yllätysmaa neljän parhaan joukkoon onkin yltänyt. Edellisissä EM-kisoissa Kreikka yllätti kaikki voittaen mestaruuden, tänä vuonna pöytä on katettu kenties jollekin muulle yllätysmaalle? Joka tapauksessa kisoihin suurimpana ennakkosuosikkina lähtee varmasti puolustava maailmanmestari, Italia. Heidän joukkueesta löytyy taitoa ja kokemusta, ainoa edellytys menestykselle tosin on, että heidän pelinsä sujuu hyvin kisojen alusta asti. Muussa tapauksessa edessä saattavat olla samanlaiset katastrofikisat kuin neljä vuotta aiemmin.
Suurin pettymys itselleni löytyy kuitenkin muualta kuin EM-kisoista. Englannin putoaminen oli hirveä takaisku koko lajille, koska kyseisestä saarivaltiosta löytyvät kuitenkin maailman parhaat seurajoukkueet. Englanti on myös erittäin perinteikäs jalkapallomaa ja yksi suurista, vaikka edellisestä voitosta onkin kulunut jo aikaa. Portugali on mielenkiintoinen joukkue, josta löytyy huippuunsa viritetty nero valmennuspuolella ja maailman paras pelaaja, Cristiano Ronaldo. Edellisissä kisoissa Portugali jäi hopealle, onko nyt kullan vuoro? Toinen mielenkiintoinen maa on Espanja. Heitä on pidetty aina yhtenä suosikkina, mutta loppupeleissä heidän paukkunsa eivät ole koskaan oikein riittäneet. Tällä hetkellä heillä on kuitenkin nuori ja nälkäinen joukkue, joten he ovat varmasti yllätysvalmiita vaikka mestaruuteen asti. Harmi sinänsä, jos mestaruus tulee nyt, kun maajoukkueikoni-Raul ei taida enää olla johtamassa Espanjan poikia kisoissa. Onneksi heidänkin joukkueessa on sentään ainakin yksi supertähti. Hän ei ole perusvarma Carles Puyol tai pitkäaikainen Real Madridin maalivahti Iker Casillas. Hän on Liverpoolin ykköstykki, Fernando Torres.
Ja varmasti osansa antavat myös Saksa, Ranska, Tsekki ja Hollanti, jotka ovat myös perinteisiä suurmaita jalkapallossa. Ja jos näistä mikään ei kelpaa omaksi suosikikseen, niin löytyyhän kisoista vielä muutama potentiaalinen yllätysmaa. Ja kannattaa myös seurata tiettyjen pelaajien edesottamuksia. Yleensä jotkut seurajoukkueissa hyvin pelaavat pelaajat tuppaavat epäonnistumaan arvokisoissa, josta osasyynä varmasti on pitkän kauden aiheuttama väsymys. On mielenkiintoista nähdä myös, kestääkö Cristiano Ronaldon vire ensi vuonna, kun kesäkin menee pelatessa. Arvokisojen jälkeinen vuosi on yleensä kovin vaikea myös huipuille.
Toivoa on… toukokuu 13, 2008
Posted by Mikko in Jääkiekko.add a comment
Leijonien peli on tämän kevään MM-kisoissa ailahdellut pelistä toiseen. Välillä on pelattu huikealla asenteella ja näytetty, mihin Suomi parhaimmillaan pystyy. Toisinaan taas ollaan oltu tiukoilla “heittopusseja” vastaan, joka ei ole johtunut vastustajan hyvyydestä vaan Suomen huonoudesta.
Eilen Suomi kohtasi jatkolohkon viimeisessä pelissä Kanadan, jossa olisi ollut mahdollisuus lohkovoittoon. Suomi ei onnistunut voittamaan jääkiekon “suurinta ja kauneinta”, mutta pelasi ajoittain ihan kelvollisesti. Kuusi päästettyä maalia tosin takaa jo sen, ettei Kanadan tasoista maata voida voittaa. Tilanne on kuitenkin vielä ihan hyvä ajatellen mitalipelejä.
Vaikka ns. tosipelit alkavat jo keskiviikkona, niin suurin puheenaihe tällä hetkellä liittyy ykkösketjuumme ja Olli Jokiseen. “Päällikön” asema oli pahasti vaakalaudalla epäonnistuneen alkuturnauksen jälkeen, jonka päätteeksi rapsahti vielä pelikieltoakin. Tappiollisen Kanada-pelin jälkeen hän saa kuitenkin mahdollisuuden Leijonien uudessa ykköskentässä, Mikko Koivun johdattamassa kentällisessä. Mikko Koivu on ollut aivan huikea, hän piti jopa välillä yksin pilkkanaan Kanadan kivikovaa kenttää, jota johtaa muuan Ryan Getzlaf. Saku Koivun peli on ailahdellut pahasti, eikä se tietysti järin suuri ihmekään ole, kun vasta oli loukkaantuneena. Sen sijaan Teemu Selänteestä ei noiden otteiden perusteella uskoisi, että hän on joskus ollut yksi maailman parhaista pelaajista. Ville Peltosen aikakausi hyökkäävässä kentässä alkaa myös olemaan ohi – hänen nopeutensa ja kovuutensa ei vain riitä huipputasolla.
Leijonien suurin kompastuskivi on se, mikäli joukkue luopuu jälleen peruspelaamisen pelaamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että ylivoimaa aletaan jälleen pelata liian monella hyökkääjällä ja ylivoimakentät poikkeavat muutenkin liikaa normaaleista viisikoista. Ja uskon vahvasti, että tällaiseen päädytään, koska Olli Jokisen mukaantulo aiheuttaa väistämättä tämän. Toivoa tosin silti on, jos supertähtemme pelaavat kuin parhaina päivinään ja nuoret pelaajat jaksavat pelata samalla energisyydellä ja raivolla kuin aiemmin. Antti Pihlströmin, Esa Pirnesin ja Sean Bergenheimin kaltaiset pelaajat saattavat olla hyvinkin tärkeässä roolissa, mikäli mitaleista aiotaan pelata. En tosin ymmärrä, miksi ykkösketju pidetään ilmeisesti ennallaan, vaikka kaikki tietävät sen, että Peltonen – Koivu – Selänne kolmikko ei ole koskaan pelannut hyvin yhdessä. Tämän lisäksi toimiva kakkosketju (J. Jokinen – M. Koivu – Ruutu) hajotetaan ja Olli Jokinen sijoitetaan sukunimikaimansa paikalle. Jussi Jokisen ainoa toimiva paikka on tässä kentässä.
Mutta joka tapauksessa Suomi lähtee ennakkosuosikkina USA:ta vastaan. Edellisen voitokkaan pelin jälkeen myös henkinen yliote on Leijonilla. Muistettakoon kuitenkin, että jääkiekko on raaka peli. Seuraavassa pelissä tappio olisi melkoinen katastrofi, mutta voitto takaisi jo sen, että eivät kisat täysin pieleen menneet. Marginaalit ovat pienet, toivotaan kiekon pomppivan meille – vaikka sitten sivuverkkojen kautta.
Edessä tuskaiset kisat toukokuu 9, 2008
Posted by Mikko in Jääkiekko.add a comment
Leijonien peli mättää tällä hetkellä pahemman kerran. Ainoa asia, mihin voidaan olla tyytyväisiä on maalivahtipeli ja alivoimapelaaminen, joka sekin on pitkälti Mikko Koivun ansiota.
Minun syyttävä sormi osoittaa ilman muuta Kummolan suuntaan, joka ajoi puoliväkisin Doug Sheddenin Suomen päävalmentajaksi. Shedden ylipeluuttaa jatkuvasti avainpelaajia ja ketjukoostumuksetkin ovat koko ajan omituisen ja ihmeellisen välimaastossa. Uusimpana esimerkkinä tästä Saku Koivun peluuttaminen ylivoiman viivamiehenä, ei voi muuta kuin ihmetellä. Pelillisen kriisin ja peluutuksen epäonnistumisen myötä Suomi on pudonnut keskikastin maaksi, eikä suuria voida kisojen jatkon suhteen odottaa.
Toisaalta, vaikka “pelikirja” on tällä hetkellä täysin sekaisin, niin myös osa avainpelaajista on ollut aivan unten mailla. Suurimpana pettymyksenä mainittakoon “päällikkö” Jokinen, joka on ollut unten mailla alkuturnauksen ja nyt viimeistään voidaan sanoa hänen pelaavan aivan koomassa. Näiden otteiden perusteella ei ole yllättävää, että Florida Panthers ei koskaan pelaa pudotuspeleissä. Toisaalta Olli ei ole koskaan onnistunut järin hyvin MM-kisoissa. Yksittäisten pelaajien lisäksi koko puolustusrintama tekee virheitä jatkuvasti, jonka perusteella väitän, että Leijonat kaatuu ennen kaikkea tähän osastoon.
Miten Leijonat nousee sitten tästä sillasta? Tärkeintä olisi saada peli-identiteetti kohdilleen, jonka avulla myös ylivoima alkaisi parantumaan. Tällä hetkellä kätisyydet eivät mene kohdilleen, eikä pelaajat pelaa oikeilla paikoilla ylivoimalla. Sakun paikka ei ole viivalla, eikä Olli Jokinenkaan ole siinä roolissa loistanut. Puolustajat pitää roolittaa paremmin ja antaa myös heille luottamusta ja vastuuta. On hirvittävää materiaalin haaskausta, jos Suomi tällä materiaalilla onnistuu pelaamaan fiaskokisat.
Tärkeintä on ehdottomasti hioa pelisysteemi kohdilleen ja peluuttaa tasaisemmin kentällisiä. Tällaiset ylipitkät jopa kahden minuutin vaihdot tulevat vielä kostautumaan, eikä ole kenenkään osalta kannattavaa. Roolituksia on pakko muuttaa ja antaa kuumille pelaajille vastuuta. Toivottavasti valmennusjohto on hereillä ja heiltä löytyy “munaa” jopa hyllyttää floppaajia.
Fiaskokisat! toukokuu 6, 2008
Posted by Mikko in Jääkiekko.add a comment
Tämän kevään jääkiekon MM-kisoja on ennakolta hehkutettu ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin MM-kisoja. Näiden kisojen piti olla pelillisesti kaikkien aikojen kovatasoisin MM-turnaus, mutta se aspekti kisoista katosi jo Ruotsin ja Slovakian massakieltäytymisten seurauksena. Ainoastaan Kanadalla ja Suomella on tarjota kisoihin normaalia kovatasoisempi joukkue, joten siinä mielessä Leijonien olisi syytä ottaa näistä kisoista mitali. Mikäli ilman mitalia joukkue Kanadasta lähtee, niin maajoukkuen päävalmentaja Doug Shedden saa varmasti valtavasti kritiikkiä – olipa se sitten aiheellista tai aiheetonta. Kukaan ei muista sitä, että Suomen puolustajisto ei ole näin heikko ollut vuosiin MM-tasolla. Leijonien automaattista menestystä odotetaan sen perusteella, että Koivut, Selänne ja muut suomalaistähdet ovat vahvistamassa joukkuetta.
Jos kisojen pelillinen taso ei ole huikaisevaa, niin ei sitä totisesti ole myöskään kuvanlaatu kotikatsomoihin. YLE on saanut sovittua vanhempaa kalustoa käyttöönsä, jonka takia kuvanlaatu heikkenee, kun sitä joudutaan siirtämään kameroista analogista väylää pitkin. Ja jottei kritiikki tähän lopu, niin annetaan vielä negatiivista palautetta myös YLE:n kisastudiosta. Studiotiimi on koottu mauttomista miehistä, jotka eivät pysty tuomaan mitään mielenkiintoista kotikatsojille. Ainoan plussan voi antaa Juhani Tammiselle, joka jaksaa päivästä toiseen tuoda pallopelien peruspiirteitä esiin katsojille. Hän on ainut, joka pystyy analysoimaan itse peliä tarvittavalla tasolla. Alpo Suhonen on pelkkä lapanen näissä piireissä, eikä Sinuhe Wallinheimoltakaan pelaajana liikoja voida vaatia. Jarmo Kekäläisellä on näkemystä NHL-kiekosta ja mielipiteitä asioihin, ainoa huono puoli on, että hän ei minusta riittävästi perustele näkemyksiään.
Yleensä kisastudion kädettömyyteen ei peruskatsojat jaksa sen liiemmin puuttua, heille riittää kisojen tuomat yleisfiilikset. Karjalalippispäisille katsojille on oikeastaan täysin sama, ketkä siellä studiossa hääräävät. Pelaajakortit (tänä vuonna jätkäparit) ja kaupunkikatsaukset palvelet juuri tällaisia jääkiekon satunnaisseuraajia, mutta todellisille jääkiekkoihmisille nämä ovat täyttä tuubaa. Tänä vuonna edes tällaiset peruskatsojat eivät tosin pysty nauttimaan jääkiekosta täysin rinnoin, koska kuvanlaadun heikkous korostuu varsinkin isolta kuvaruudulta katsottuna.
Harmi sinällään, koska näiden kaikkien seikkojen takia näistä “kaikkien aikojen” kisoista on tulossa todelliset fiaskokisat. Siitä joutuvat kärsimään niin lajitietoiset ihmiset kuin massakatsojatkin. Toivottavasti Suomi voittaisi edes sen maailmanmestaruuden…
Kevät on yksin jääkiekon… toukokuu 2, 2008
Posted by Mikko in Jääkiekko.add a comment
Jälleen on se aika vuodesta, että jokavuotiset jääkiekon MM-kisat pyörähtävät käyntiin. Turnaus on sikäli poikkeuksellinen edellisiin vuosiin nähden, että se pelataan Kanadassa ja turnausta on povattu kovatasoisimmaksi koskaan. Väitteestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta varmasti katsomisnautintoja riittää tälle kansalle tuttuun tapaan. Suomi lähtee kisoihin varsin kovatasoisella porukalla ja mitaleista taistellaan jälleen kerran. Päävalmentaja Doug Sheddenin paineet ovat varmasti myös kovat, koska kritiikkiä on tullut aivan tolkuton määrä kuluneen vuoden aikana.
MM-kisojen ja yleensäkin maajoukkuepelien tulevaisuus on ollut myös tapetilla. On veikkailtu, että Vancouverin olympialaiset olisivat viimeiset kisat, joissa kaikki parhaat pelaajat olisivat koolla. Jääkiekon kannalta tilanne on tietysti huono, koska jo nyt monet eivät pidä MM-kisoja arvoisenaan tapahtumana. Mitkä MM-kisat ne on, kun vain marginaalinen osa parhaista on mukana? Ei tarvitse kuin katsoa vaikkapa naapurimaa Ruotsin joukkuetta ja miettiä, miksei kaikki parhaat pelaajat ole mukana. Osalla tietysti pelit jatkuvat vielä rapakon takana ja osa on loukkaantuneena. Silti uskaltaisin väittää, että aika moni jättää kisat väliin ihan vain sen takia, ettei huvita tulla mukaan. MM-kisojen arvostus on monella ammattilaiskiekkoilijalla melko alhaisella tasolla, vaikka suunta on ollut koko ajan parempaan päin.
Ollaanhan näitä asioita tietysti mietitty ja pohdittu ratkaisua tähän, mutta kaikissa vaihtoehdoissa on omat ongelmansa. Oikeastaan tällä kaikella ei ole edes hirveästi merkitystä peruskatsojan kannalta. Kunnon penkkiurheilijalle riittää karjalalippis, päkki kaljaa ja sipsipussi – ja tietysti myös se, että saa porukalla fiilistellä ja huutaa “ihanaa leijonat, ihanaa!”. MM-kisat ovat säilyttäneet kuitenkin viihdearvonsa erittäin hyvin ja se onkin suositumpi normaalin kansan keskuudessa kuin vaikkapa olympialaiset, vaikka ovatkin pelillisesti heikkotasoisemmat. Ja oikeastaan näinhän sen pitääkin olla. Tämä on juuri sellaista urheilukulttuuria, johon jokainen kansalainen voi yhtyä ihan vaikka vain kotikatsomossa. Jääkiekon MM-kisat ovat niitä harvoja tapahtumia, joissa koko Suomi pitää yhtä!
Tästä oikeastaan päästäänkin yhteen vaikeaan ongelmaan. Suurin osa katsojista on ihan peruskansaa, joka ei sen suuremmin ymmärrä jääkiekon päälle. Tällä hetkellä näyttääkin, että YLE on koonnut kisastudionsakin pitkälti tältä pohjalta, eikä varsinaisia jääkiekkofaneja tai -tietäjiä arvosteta juuri lainkaan. Lähes poikkeuksetta jokainen jääkiekosta jotain tietävä haluaisi Alpo Suhosen ulos studiosta, mutta varmasti hänellä on jotain annettavaa tälle urheilukansalle. Onhan hän joskus valmentanut NHL:ssä ja sitä rataa. Minun mielestäni studiossa pitäisi paremmin keskustella itse pelistä ja kentällä tapahtuvista asioista, ei niinkään yleisistä ilmiöistä. Tämä ei vain taida koskaan olla täysin mahdollista, koska suurin osa katsojista on sitä kansaa, joka katsoo jääkiekkoa vain näin keväisin – ja nimen omaan Leijonien takia. Heille on käytännössä ihan sama, kuka siellä studiossa jakaa prinsiipit ja kuka kritisoi Sheddeniä.
Vaikka tilanne onkin huono aktiiviseuraajan kannalta, niin silti kisat pitää katsella. Jääkiekko heijastuu niin vahvasti Suomen kansalliseen itsetuntoon, joten liittykäämme seurueeseen ja laittakaamme lippikset päähän! Niin ja pidetään lippu korkealla!
