Ajatuskatko – siellä jossain kaiken takana

Jälleen kerran on tuttu ruljanssi lähtenyt käyntiin jääkiekon MM-kisojen jälkeen. Suomalaiset arvostelevat jopa poikkeuksellisen kriittisesti omiaan, eikä minkäänlaisia epäonnistumisia hyväksytä. Monen maajoukkuepelaajan ura on jo kisan ensimetreiltä lähtien ristiinnaulittu eikä heitä toivota enää koskaan Suomen maajoukkueeseen. Yksi näistä pelaajista on jälleen kerran Olli Jokinen.

Olli Jokinen varattiin aikanaan NHL:ään peräti kolmanneksi ensimmäisenä koko draftissa. Varaajana toimi Los Angeles Kings vuonna 1997 – samaisen draftin ykkösvaraus oli muuten Joe Thornton. Olli Jokisen liigaura ja maajoukkueura lähtivätkin erinomaisesti käyntiin ja hänestä odotettiin Suomen jääkiekon valtiasta lähivuosina. Vuoden 1997 MM-kisoissa Jokinen pelasi hyvin tehden kuusi tehopistettä (4 + 2) ja ollen Suomen parhaimpia hyökkääjiä. Seuraavana vuonna hän juhli HIFK:n kanssa SM-kultaa ja nuorten maailmanmestaruutta. Tie todelliseen tähteyteen olisi jo puolessa matkassa ja seuraavaksi olisi edessä NHL:n läpimurto. Sitä läpimurtoa jouduttiin odottamaan kuitenkin muutama vuosi ja monet ehtivätkin julistaa Ollin ikuiseksi lupaukseksi. 2002-2003 kaudella Jokinen paukutti kuitenkin 36 maalia NHL:ssä, josta alkoi hänen todellinen nousunsa Florida Panthersin ikonipelaajaksi. Tällä hetkellä hän on kyseisen seuran kapteeni ja joukkueensa ainoa todellinen tähtipelaaja.

Mistä sitten johtuu, että vaikka Olli Jokinen on noussut NHL:n tähtipelaajien kaartiin, niin maajoukkueessa hän on ollut poikkeuksetta selkeä pettymys? Jokisesta on jo nuoresta lähtien nähnyt, että hän on pelaaja, joka kaipaa vastuuta. Hän haluaa olla se ratkaisija ja joukkueensa keskipiste. Nuorten MM-kisoissa hän sai lisänimen “päällikkö”, jota kantaa vieläkin. HIFK:n mestaruuskaudella juuri Jokinen napautti rannelaukauksellaan HIFK:n mestariksi. Hän sai vastuuta ja kiitti siitä. NHL-uran aukeaminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun hän ansaitsi valmentajan luottamuksen, niin sen jälkeen hän on ollut pitelemätön. Maajoukkueessa hän ei ole kuitenkaan koskaan tätä asemaa saanut ja se näkyy hänen otteissaan.

Olli Jokinen oli varmasti erittäin tyytyväinen aikanaan siihen ratkaisuun, että Raimo Summanen palkattiin Leijonien päävalmentajaksi. Hänellä on aina ollut hyvät välit Summaseen – olihan hän aikanaan myös HIFK:n mestaruusvalmentajana yhdessä Erkka Westerlundin kanssa. Jokinen oli juuri tehnyt läpimurtonsa NHL:ssä ja vanhempi kaarti alkoi ikääntyä siihen malliin, että olisi aika iskeä ja ottaa ykkösleijonan paikka maajoukkueessa. Summasen johtamat ensimmäiset ja samalla viimeiset MM-kisat pelattiin 2004 Tsekissä. Jokisen maajoukkueura lähti hyvin uuteen liiton ja Raimo Summanen tekikin Jokisesta Suomen joukkueen kapteenin. Hän pelasi siihen asti uransa parhaimmat MM-kisat, eikä ole samanlaiseen vireeseen sen jälkeenkään päässyt. Summanen suunnitteli Jokisesta manttelinperijää Saku Koivulle ja viimeistään 2006 vuoden olympialaisissa tapahtuisi vallanvaihto.

2004 vuoden syksyllä Raimo Summanen saa kuitenkin potkut Leijonien peräsimestä, vaikka Suomi voittikin World Cupista hienosti hopeaa. Olli Jokinen pelasi hyvän turnauksen ja tie myös maajoukkuehuipulle näytti olevan viittä vaille valmis. Seuraavana kautena kävi kuitenkin ilmi Jokisen heikkous, se seikka joka saa Jokisen vieläkin pelaamaan alavireisesti arvokisoissa. Tuli NHL:n työsulku ja päävalmentajan vaihdos maajoukkueelle. Jokisen itseluottamus ei ollut enää 2005 keväällä samalla tasolla kuin vuosi sitten, hän ei ollut päässyt Floridaan pelaamaan joukkueensa tähtenä. Sitä vastoin hän kierteli Euroopan liigoja ja päätyi lopulta Sveitsin ja Ruotsin kautta kotoiseen SM-liigaan. Tuliaisina oli putoaminen ensimmäisellä kierroksella pudotuspeleissä. Näin Jokinen oli ottanut urallaan – jos ei nyt takapakkia – niin ainakin sivuaskeleen. Kevään MM-kisoissa Jokista ei nimitetty edes kapteeniksi vaan paikan vei tuleva seurakaveri Ville Peltonen. Jokisen peli oli huonoa, hän ei ollut joukkueen keskipiste eikä hän saanut täydellistä luottamusta joukkueenjohdolta.

Seuraavalla kaudella peli alkoi taas luistamaan ja Floridan ykköspelaaja loistikin NHL:ssä hienosti. Hän sai peli-iloaan selkeästi lisää ja juuri sopivasti ennen Torinon olympialaisia. Näissä kisoissa hänen piti aikanaan syrjäyttää Saku Koivu ykkössentterin tontilta ja olisihan se vieläkin mahdollista. Toisin kuitenkin kävi, Saku Koivu pelasi ilmiömäiset kisat ja oli johdattamassa Suomea olympiafinaaliin. Jokinenkin sai kuitenkin torjuntavoiton pelaten erinomaisen turnauksen ja tehden muun muassa eniten voittomaaleja koko turnauksessa. Olli jatkoi myös loppukauden hyvin NHL:ssä, vaikka pudotuspelipaikka jäi jälleen kerran haaveeksi. Panttereiden kapteeni nakutti kuitenkin huikeat 89 tehopistettä runkosarjassa ja nousi viimeistään NHL:n tähtipelaajien joukkoon. MM-kisoihin hän tuli kesken kaiken mukaan ja siellä jälleen kerran mikään ei onnistunut. Häneltä puuttui jälleen C rinnasta, eikä hän tuntenut itseään samaan asemaan kuin on Floridassa.

Seuraavalla kaudella tahti NHL:ssä sen kuin kiihtyi ja 90 pisteen maaginen rajakin ylittyi. Jokinen sai välillä paljon kehuja rapakon molemmilta puolilta, mutta samalla tarkkanäköiset huomasivat, kuinka paljon hänen pelinsä ailahtelivat silloin kun hän sai kritiikkiä valmentajalta. Tällaisiakin aikoja nimittäin oli, eikä se yhtään helpottanut asiaa, että Panthers ei taaskaan päässyt pudotuspeleihin. MM-kisoihin NHL-tähti ei kuitenkaan poikkeuksellisesti lähtenyt ja ehkä hyvä niin. Suomi saavutti kisoista hopeaa ja kahtena edellisenä kautena pitkälti Jokiseen on kaatuneet Leijonien pelit.

Eletään vuotta 2008 ja 20. päivää toukokuuta. MM-kisat ovat jälleen päättyneet ja fanit ovat Olli Jokisen kimpussa. Hän ei ollut taaskaan se sama tähtipelaaja maajoukkueessa kuin Floridan auringossa pelatessa. Missä on vika? Miksei Jokinen yllä samalle tasolle, kun ylle laitetaan leijonapaita? Vastaus on sama kuin, mitä se oli aiemmissa turnauksissa. Jo Ollin ilmeistä ja sanoista näki selkeästi, ettei hän ole tyytyväinen asemaansa maajoukkueessa. Ei riittänyt, että Teemu Selänne ja Saku Koivu tulivat ikään kuin joukkueen ulkopuolelta suurimpaan valokeilaan. Ei riittänyt, että kapteenin paikan vei jälleen kerran Ville Peltonen. Näiden lisäksi uusi sukupolvi Mikko Koivun johdolla ajoi jo Jokisen ohi rankingissa – tai ainakin horjutti sitä pahemman kerran. Olli varmasti itsekin tietää, että vanhemman Koivun jatkaessa Vancouveriin ja Mikko Koivun pelatessa näin hyvin tai jopa vielä kehittyessään tulevat viemään suurimmat roolit myös seuraavissa olympialaisissa. Mikko Koivusta on kasvamassa myös Leijonien uusi kapteeni, joten sitäkään asemaa Ollille tuskin koskaan enää suodaan.

Sääli sinänsä, että näinkin hieno kiekkoilija on lopulta psyykkisesti liian “heikko” näihin kehiin. Hänen asemansa NHL:ssäkin alkaa olemaan vaakalaudalla, josta saimme osviittaa tämän kauden loppupuolella. Olli oli aivan jäässä viimeisissä 20 pelissä – juuri niissä peleissä, joissa valmentaja alkoi kritisoimaan hänen otteitaan. Hän ei saanut enää pelata rauhassa kaiken keskipisteenä ja se näkyi heti hänen peleissään. Uskon vakaasti, että Floridassa pelatessaan hän tulee säilyttämään statuksensa melko hyvin, mutta mikäli maisemanvaihdos on edessä, niin hänen uransa lähtee laskusuuntaan. Ehkäpä tässä on juuri se syy, miksi hän ei ole Floridasta koskaan lähtenytkään. Hän tiedostaa sen itsekin.

Mutta itse pääkysymykseen. Onko Olli Jokinen sitten supertähti, jonka varaan Suomen maajoukkue pitäisi esimerkiksi rakentaa Vancouveriin? Vastaus on helppo. Ei ole. Voin jo nähdä sen, että vielä parinkin vuoden päästä manataan sitä, miksi Jokinen ei saa kaikkea potentiaaliansa irti arvokisoissa. Mikäli joukkue rakennettaisiin Jokisen ympärille, niin homma saattaisi olla eri tavalla. En usko, että näin tulee kuitenkaan käymään ainakaan niin kauaa kuin vanhan kaartin väki jatkaa uraansa. Ja onhan sieltä uudestakin kaartista Mikko Koivu ja Valtteri Filppula ajamassa ohi kovaa vauhtia. Mutta onhan tällainen tilanne tuttu myös muiden maiden osalta. Monet venäläiset supertähdet ovat tavallisia kuolevaisia arvokisoissa eikä Peter “Floppa” Forsbergikään ole koskaan maajoukkueessa mikään maaginen ollut. Suomessa vain puukotetaan enemmän omia, eikä anneta armoa. Pelaaja on yhtä huono kuin edellinen turnaus (tai tässä tapauksessa jopa edellinen ottelu). Sen sijaan vaikkapa Ruotsissa annetaan armon käydä oikeudesta, vaikkapa juuri Forsberg ei aina olisikaan kovin hyvä vahvistus heidän riveissään.